Kille pyöriskeli kauan työpöydälläni täällä peräkammarissa. Hoksasin heti, että sillä oli tärkeää asiaa. Lopulta se sai sen sanotuksi.
Minä: Tuota, olin jo aivan vähällä päästä kulttuuriälymystöön, tein sen hyväksi töitä vuosikymmeniä, mutta sitten otti ohraleipä ihan loppusuoralla.
Kille: Mitenkä siinä niin kävi?
Minä: Minulta loppuivat teeskentelyvoimat kesken. Elämäni tragedia on se, etten ole oikein mitään asiaa saanut vietyä loppuun asti.
Kille: Mitä oikein tai siis väärin teit?
Minä: Rupesin sympatiseeraamaan persuja ja yleensä suomalaisia. Nämä tällaiset jossain määrin kansallismieliset ajatukset olivat olleet minulla piilossa vuosikymmeniä, mutta olin onnistunut pitämään suuni kiinni Helsingin piireissä liikkuessani.
Kille: Olet sinä helkkarin tyhmä mies. Miksi sinun piti mennä avaamaan suusi väärässä paikassa väärällä tavalla?
Minä: Häpeän itsekin omaa heikkouttani. Nauttisin varmaan parhaillaan pitkää apurahaa, ellen olisi avannut suutani. Minulla olisi ystäviä piireissä. Naiset lakoaisivat edessäni, vaikka toisaalta täytyy sanoa, etten olisi kiinnostunut Kaarinasta ja Anjasta.
Kille: Olisit vain pysynyt lujana loppuun asti. Meillä kissoillakin, Pomolla ja minulla menisi nyt paljon, paljon paremmin. Olisimme kulttuuriälymystökissoja, kävisimme Linnan juhlissa, eikä Söpökään olisi kadonnut. Söpö karkasi varmaan sen vuoksi, että häpesi sinua.
Minä: Nii-i. Mutta on asia niinkin, etten minä kenties olisi pystynyt jatkuvasti teeskentelemään ja pilkkaamaan persuja. Olisi ankeata herätä aamuisin krapulapäissään ja ajatella, että taas pitää kirjoittaa jotain ivajuttua persuista ja suomalaisista. Saisihan sillä konstilla apurahoja, mutta kuitenkin...
Kille: Mitenkäs nyt tästä eteen päin mennään?
Minä: Täytyy jatkaa vaan kirjattomana ja karjattomana miehenä. Tai no, enhän minä karjaton ole, koska minulla on yhä kaksi kissaa.
Kille: Suus kiinni! Me kissat emme ole mitään karjaa.
Minä: Anteeksi, se lipsahti minulta. Näin minulta usein lipsahtaa sopimattomia ajatuksia.
Kille: Voisit joskus yrittää kirjoittaa jotain järkevää. Olen kuullut monen sanovan, että osaat kirjoittaa kohtuullisesti, kunhan vain jaksat yrittää.
Minä: Niin kai, mutta kun minä en jaksa kirjoittaa oikealla tavalla oikeita ajatuksia.
Kille: Älä valita, iso mies.
Minä: Olenhan minä sentään Muhammadin ystävä. Siihen ei moni pysty.
Kille: Onko siitä mitään apua?
Minä: Uskon vahvasti, että on. Muhammadin ystävyys on Suomessa varmin keino päästä kulttuuriälymystöön.
Kille: Ehkä sinä et loppujen lopuksi niin tyhmä olekaan kuin miltä näytät, vaan salaviisas. Milloin tämä keino alkaa tepsiä, siis Muhammadin ystävyys?
Minä: Odotellaan. Uskoisin, että viimeistään ensi jouluna olen kulttuuriälymystön kunkku, kun Muhammad tulee toisen kerran jouluvierailulle Tuurinperälle. Tervokin jää toiseksi. Mutta tästä ei saa vielä puhua kenellekään.
Kille: Pidetään suu kiinni toistaiseksi. Eikö silloin tarvitse ilkkua persuille, jos Muhammad on ystävänä?
Minä: No ei, siinähän se juju onkin.
5 kommenttia:
Huomasiko Tapio, kuinka ystävät lopettivat kommentoinnin heti, kun ilmoitit pyrkiväsi kulttuuriälymystön jäseneksi?
Ei sitä suvaitsevaisuutta täälläkään puolella aitaa.
Enkä usko, että ystävyys Muhammadin kanssa auttaa pääsemään osaksi kansakuntamme kulttuurillista eliittiä.
Ensin tarvitaan julkinen irtisanoutuminen suvaitsemattomuudesta, mielellään sellainen tunteisiin vetoava ja henkilökohtainen. Pitää myös kertoa, että suvaitsemattomuudesta eheytyminen oli erityisen terapeuttinen kokemus, jonka avulla oppi katsomaan elämää uudella tavalla ja arvostamaan muita.
Nyt, kun tammikuun 27. päivä (vainojen uhrien muistopäivä) on enää vain kuukauden päässä, niin siinäpäs sitä olisikin oivallinen sauma sanoutua irti suvaitsemattomuudesta sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Joten eikun säkki päälle ja tuhkaa päähän ja oikeaoppinen itseruoskintarituaali käyntiin, niin ehkäpä tuo Kulttuuriälymystön(TM) Armon Aurinko paistaa sen jälkeen Tuurinperällekin... Kovin pimeä ja ankeahan tämä talvisydämen seutu on nyt muutenkin, vallankin kun Muhammedkin joutui palaamaan takaisin sinne Paratiisiinsa vilvoittavien vetten tykö, joten kirkasvalohoitoahan tässä jo kaivataankin... ;) No, voimia eloon joka tapauksessa, näin Yrjöperskelettä siteeraten.
Itseruoskintaan liittyen. Yksi kaverini täytti kesällä vuosia. Minä ja pari tuttua olimme ostaneet hänelle ruoskan synttärilahjaksi, koska tämä oli ollut sitä mieltä, että hänen pitäisi nöyrtyä.
Jaa, eikö Muhammadin ystävyys pelkästään riitä kulttuuriälymystön suosioon pääsemiseksi? Vieläkö pitäisi käydä läpi julkinen juhlallinen ripittäytyminen ja eheytyminen suvaitsemattomuudesta? Minä luulin, ettei muuta tarvita, kun Muhammad on takuumiehenä.
Suvaitsemattomuus on kuule niin vakava rikos, että siitä eheytymiseen vaaditaan pitkän ja kivisen tien kulkemista. Mutta on hienoa havaita, että eheytymisprosessisi on lähtenyt lupaavasti liikkeelle. Ja eiköhän siitä Muhammedin ystävyydestäkin toki apua ole... Mutta riittääkö se Kim-Jong Ill-Manille ja Bideetille, tuskinpa vain...? Joten et sinä taida nyt siltä itseruoskinnalta välttyä mitenkään. Se on kun on niin vaikeaa tulla Hyväksi Ihmiseksi(TM), mikäli ei satu olemaan sellainen jo syntyjään, nääs.
Lähetä kommentti